Hitaasti mutta varmasti lähtee tää bloggaus käyntiin. On ollu vähä sitä ja tätä tekemistä, väsymystä, kaikkea. Oon ny viis päivää käyny vaa-alla ja joka päivä se on näyttäny samaa numeroa: vaatteet päällä 48.4. Oon hieman yllättynyt, kun alotin laihduttamisen, toi oli mun tavoitepaino. Nyt se tuntuu vaan hetkelliseltä saavutukselta. Ei mun kroppa näytä siltä miltä luulin et se näyttäis tässä vaiheessa. Isä sanoi että oon hirveän laiha ja että mun nenäkin on ihan paperinohut. Opo pysäytti käytävällä ja sanoi että oon laihtunut kamalasti. Ihmiset kommentoi asiaa, nostaa ilmaan, kauhistelee. Enkä mä edes ole niin kevyt, en mä ole laiha. Mä vaan painan vähän vähemmän ku ennen.
Oon nyt tän viis päivää yrittänyt syödä hyvin, normaalisti. Hänen takiaan. Hän sanoi, että mun pitää alkaa syödä. Kun aamulla nousin sattu rintaan, tuntu etten saa henkeä. Se on huomannu, että mulla lähtee hirveesti hiuksia ja meen seiniä pitkin ku meinaan pyörtyä aina kun nousen ylös. Se on tajunnu, että en mä unohda syödä, mä vaan en syö. Se tunnustelee pehmeillä käsillään mun kylkiluita illalla sängyssä ja kertoo että pystyy laskemaan ne. Se sanoi, että mun on pakko yrittää tai se tekee jotain, joten mä sitten aloin yrittämään.
Mun ''normaalisyöminen'' on sitä että syön joka päivä jotain, omenan ja jugurtin tai vihanneksia tjms. ''Kiellettyihin ruokiin'' en silti koske, en vaikka se uhkais mitä. Mutta nää viime päivät oon ollu tosi hyväntuulinen, ei oo sattunu, ei ahistanu, oon nukkunu hyvin ja nauranu paljon. Outoo. Miks sen pitää olla just ruoka mikä saa ton aikaan? Miksei se voi olla jotain muuta? Miksei vahvat kipulääkkeet vie rintakipuja enää pois, mutta ruoka vie? Miks, ei se oo lääkettä, se on myrkky.
Tänä aamuna koitin maata sängyssä pitkään vaikka olin aikaisin hereillä, vähemmän aikaa hereillä, vähemmän aikaa syödä. Vaikka mun ''parempi'' syöminen ei näy vielä missään, se on hyvä niin. En mä osaa olla paastoamatta, mä tarvin kontrollin. Oon juonu puol kuppia kahvia, en jaksa mennä vielä tupakalle.
Miks mä oon tällanen, miksen voi olla normaali. Sitten hänenkään ei tarvis kärsiä, muiden kauhistella mun ''luista kroppaa''. Ei mun kylkiluut näy tarpeeks. Posket ei oo nätisti lommolla. Käden jänteet ei oo riittävän pinnalla. Ei riitä. Tää ei riitä vielä, mä en oo valmis. Enää vähän, sitten mä lopetan. Sitten oon kaunis.
